19. toukokuuta 2010

Olen Ipekkedinin Bulut, rodultani turkkilainen van ja lempinimeni on Lumi

Lumi on kissani, turkkiainen van ja rekisteröity nimellä Ipekkedinin Bulut. Se tarkoittaa silkkistä pilveä. Hän täytti runsas kuukausi sitten 6 vuotta. Pienenä ja nuorena aikuisena Lumi kävi paljon rotukissanäyttelyissä. Hän sai sertejä, tunnustusta ja voittosijoja. Hän valmistui Premioriksi. Lumi on yhtä sertiä vaille International Premior ja taitaa jäädäkin. Syy on siinä, ettemme pidä kissanäyttelyistä. Etenkin Lumi on toivonut, ettei enää mentäisi. Minäkin jännitän aina siellä kissani puolesta niin paljon, etten meinaa osata hengittää.

Kissanäyttelyissä ei ole lainkaan niin suloinen tunnelma kuin mitä voisi odottaa. Kissojen kasvattajat ja omistajat hötkyilevät ja ovat töykeitä toisilleen. Eivät kaikki sentään, tunnustettakoon. Myös sydämellisiä aitoja kissaihmisiäkin löytyy ja usein he ovat maallikkoja, näyttelyvieraita, joilla ei ole paineita saada omaa kissaa valokeilaan. Kalliit näyttelymaksut maksaneet haluavat tietenkin omat kissat voittajiksi. Ymmärrän toki, jos kysymyksessä on bisnes ja kissalatoiminta, joka tarvitsee meriittiä toimintansa tukemiseksi. Mutta en ymmärrä sitä, että monia kissoja kohdellaan kuin esineitä. Ja se puunaus ennen kisoja! Sitä voi verrata missikilpailuihin. Enpä usko, että muutkaan kissat siitä tykkäävät.
Meidän Lumi pestään silloin kun turkki on likainen, ei viikottain. Hampaidenpesusta Lumi pitää ja olen hankkinut hänelle peräti oman sähköhammasharjan! Minä hoidan kissaani hyvin, mutta kissan ehdoilla ja hänen tarpeet ja tunteet huomioon ottaen.
Joskus oikein säälin näyttelykissoja. Ne joutuvat kestämään kohtuuttoman paljon, sillä kisat kestävät kaksi pitkää päivää aamuseitsemästä ilta kahdeksaankin. Miksi näyttelyn pitää olla niin pitkä? Satoja kissoja arvostellaan liukuhihnalta. Tulokset eivät voi olla kovin uskottavia. Jokainen kissa saanee ajallaan ja vuorollaan sen tarvoitellun sertin vaikka olisi mukamas mitä "vikoja" silmien värissä tai kaulurin tuuheudessa. Kissat ovat pienissä häkeissä, joihin juuri ja juuri mahtuu pieni pissalaatikko ja vesikuppi, vierekkäin. Ei kissa sellaisesta pidä. Kissa haluaa tilaa loikoilla ja venytellä. Ruoka- ja vesikupit pitää olla kaukana pissalaatikosta.

Lumi, tuo kotosalla maailman ihanin kissa, tuskastui näyttelyhäkissään ja kun vein hänet arvosteltavaksi, hän käyttäytyi omituisesti ja sähisi pelottavasti muille kissoille ja rimpuili sylissäni. En tuntenut omaa kissaani. Syynä mahtoi hyvinkin olla se, ettei Lumia oltu vielä silloin leikattu. Silloinhan poikakissaa voi ärsyttää tyttökissojen hajut, toisten reviirillä asiointi jne. Lopetettiin sitten siihen koko homma. Ehkä säikähdin turhaan. Kissahoitolassa Lumi on käyttäytynyt hyvin. Ehkä ikä on tuonut sietokykyä.
Joskus ollaan mietitty lähtemistä uudelleen mukaan, mutta seuraava serti pitäisi hankki ulkomailta. Pelkkä ajatuskin kissan viemisestä lentokoneen ruumaan tai jättämistä laivan autokannelle matkan ajaksi, kauhistuttaa.
Näin onnellinen Lumi on kotipihallaan Helsingissä mammansa tarkan silmän alla.

1 kommentti: