Ajatukset ovat nyt lumessa, eivät enää etelän hiekkarannoilla

Silloin kun ajatukset eivät enää seikkaile jatkuvasti etelän hiekkarannoilla (mikä loman jälkeen on luonnollista), on jälleen vapaa elämään normaalia arkea. Siihen kuuluvat lumityöt pihalla ja lumen määrän ihmettely.
Eilen illalla kaivoin kotipihan lumikasoihin onkaloita, joihin laitoin kynttilöitä palamaan. Palkinto seurasi melko pian, sillä vastapäätä asuva naapurini lähetti tekstarin, jossa kiitti kauniista näkymistä. Tuli hyvä mieli.

                                         Kauniit asiat ovat yhteisiä. Jokaisessa meissä asuu pieni esteetikko.

Ja taas lunta, huudahdin avatessani verhot tänä aamuna. Lunta tupruttaa täydeltä taivaalta ja taas katukäytävät ja pihat täyttyvät lumesta, vaikka entisiäkään ei ole saatu pois, kun ei kuulemma ole paikkaa, mihin ne kuljettaisi.
Törmäsin eilen aika harvinaisen ammattiryhmän edustajaan eli talkkariin korttelikaupassa pistäytyessäni. Ihan totta, Helsingissä on vielä talkkareita tai pitäisikö sanoa, että jälleen. Tämä talkkari hoitaa monta taloa ja vakuutti, että näillä keleillä työtä riittää.
Pulmana on, etteivät kaupunkilaiset yhtää halua osallistua lumitöihin, vaikka lapioita ja kolia olisikin tarjolla. Eivät edes omia autojaan jaksaisi pelastaa lumivaipan alta. Talkkarin pitäisi  kirjaimellisesti siivota tie asukkaan alta ja olla luudan kanssa passissa. "Viittisitkö tulla nopeasti ottamaan nuo lumet pois?" -soittoja tulee talkkarin kännykkään enemmän kuin ehtii vastata.
Mikä meitä kaupunkilaisia oikein vaivaa? Hävettääkö ihmisiä tarttua lumilapioon?  Lumenluontihan on hauskaa ja siitä saa punaiset posket eikä tarvitse mennä kuntosalille! Hesarissa oli tänään kuva 94-vuotiaasta miehestä, joka lapioi lunta Limingantiellä, koska kaupunki ei sitä tee, vaikka se sille kuuluisi. Eiköhän kuitenkin vanhat papat ja mummot säästettäisi lumenluonnilta ja kiirehdittäisi hätiin. Apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri vakuutti, että kaikki kaupungin kalusto on käytössä ja vähän enemmänkin eikä silti saada kaikkia pikkukatuja aurattua. Silloinhan pitäisi hankkia lisäkalustoa! Ainakin tuonne Limingantielle, kiitos!

Lumi-kissaani lumityöt eivät kiinnosta. Hän laiskottelee mieluummin, kuten kuva kertoo. Voi sitä kissanelämää, jonka päätarkoitus on miellyttää ihmisen silmää.

Meidän Lumi se jaksaa laiskotella!

Köyhiä ritareita ilman kermavaahtoa

Elämä on muutakin kuin bloginpitoa. Välillä on tehtävä ihan oikeita töitäkin. Toimitustyön välissä katsoin jääkaappiin: ei mitään. Oli sentään kananmunia, maitoa ja itse tehtyä vadelmahilloa. Ja leipäkorista löytyi maalaisleipää. Köyhät ritarit olkoot arkipäiväni luksusvälipala!
Löysin kaapista joululta jääneitä mantelilastuja ja kanelia. Lisäsin kanelin munamaitoseokseen ja mantelilastuja ja tilkan juoksevaa hunajaa ripottelin paistettujen ritareiden päälle.
Tässä oma, hieman sävelletty ja maalattu ohje perinteisistä ritareista, jotka yleensä tehdään pullaleetasta:

(Mielikuvitus)rikkaan Paulan köyhät ritarit

maalaisleipää
kananmuna
maitoa
kanelia
mantelilastuja
tilkka juoksevaa hunajaa
vadelmahilloa

Leikkaa maalaisleipä noin sentin paksuisiksi viipaleiksi. Kastele palat munamaidossa, johon olet lisännyt kanelia. Paista leipäviipaleet margariinissa tai voissa kummaltakin puolelta rapeaksi ja kauniin ruskeaksi. Lisää lopussa mantelilastut ja juokseva hunaja. Nauti vadelmahillon kera. Kermavaahtoa ei tarvita. Sen sijaan katsele ulos ikkunasta ja näe lumikermatötteröitä puutarhassasi. Meidän talon huvimajalla on ihastuttava lumikermakuorrutus.

Vielä pari Vietnam-tuliaista. Siellä kyläsepän tekemät veitset ovat ihan huippuhalpoja. Nämä veitset maksoivat yhteensä noin euron. Soppakauhalla ei ollut hintaa lainkaan tai jos pakko on miettiä, ehkä kauha maksoi 20 centtiä. Kauha on osoittautunut hyväksi ja veitset ovat käytössä koko ajan.

Kaunista arkiviikkoa jokaiselle, säätyyn, varakkuuteen, opinarvoon, uskontoon, tapoihin tai tottumuksiin katsomatta! Eilen höyrysin turkistarhauksesta. Toivottavasti joku muukin kuin Ainosofia oli samaa mieltä kanssani. Kaikista asioista ei tarvitse olla samaa mieltä, mutta joistakin kyllä.

Hyväksytkö sinä turkistarhauksen?

Gloria-lehden uusi päätoimittaja Sami Sykkö puolusti turkisteollisuutta viime perjantain Nyt-liitteessä. Hän sanoi antavansa kaiken tukensa Suomen turkisteollisuudelle ja kehui turkiksien, etenkin chincillan pehmeyttä. Luin Samin sanomisia tyrmistyneenä ja pettyneenä.
Onko hän tosissaan? Monet Euroopan maat, kuten Britannia ovat kieltäneet kokonaan turkistarhauksen. Suomessa vain turkistuotanto mennä porskuttaa eteenpäin kuin ei oltaisi kuultukaan mitään eläinten kärsimyksistä, ympäristö- tai eettisistä näkökulmista, puhumattakaan valistuneen nykyihmisen halusta  luopua turhaakin turhamaisempaa gloriaa ja luksusta naiselle tarjoavista turkiksista. Niitä yksinkertaisesti ei tarvita, ei lämmittämään eikä myöskään muodin, statuksen tai glamourin vuoksi!

Olen työskennellyt toimittajana kauan. Ennen sisustuspuolelle siirtymistäni tein kauneus- ja muotijuttuja. Muistan ainoastaan kerran ottaneeni turkispuuhkan muotikuvaukseeni. Sekin oli ajattelemattomasti tehty. Periaatteenani on tuon ainoan kerran jälkeen ollut se, etten omassa työssäni edesauta turkistuotannon kehittymistä vaan pyrin omilla esimerkeilläni  sen lopettamaan. Minun jutuissani ei nähdä aitoja turkiksia enkä mene muotinäytöksiin, jos tiedän, että siellä esitellään turkkeja. Päätökseni on ehdoton.

Yritän prostestoida turkistuotantoa vastaan rakentavasti. Ymmärrän hyvin tarhaajia, joiden leipä on kiinni turkiseläimissä. Suomessa on yli 5 miljoonaa turkiseläintä ja noin 1300 turkistilaa. Jotta tarhaaminen Suomessa saataisiin päättymään, pitäisi tarhaajille taata jokin muu elinkeino omalla paikkakunnallaan sekä koulutusta uuden työn saamiseksi, kohtuullinen korvaus tarhauksen lopettamisesta ja tuntuva starttiraha uuden, eettisen elinkeinon  tai yrityksen perustamiseksi.
Keskimäärin yhdellä turkiseläimellä, esim. siniketulla on elintilaa vain 0,8 neliömetriä. Ketun reviiri luonnossa sen sijaan on useita neliökilometrejä. Jos joku vielä väittää, ettei kettu muka kärsi häkissään, hävetköön.

Vaikka Suomessa on nyt kovat pakkaset ja lämpimiä vaatteita tarvitaan, turkkia pitävät ainoastaan rikkaat tai liian hienot naiset. Minua hävettää naisena kulkea kaupungilla kun näen kanssasisariani pukeutuneena kettuun, minkkiin ja chincillaan. Montako minkinnahkaa uppoaa täyspitkään turkkiin? Riittääkö 20? Tuskin. Milloin ne Lahden MM-kisat oikein olivat? Eräs julkisuudessa hyvin tunnettu ystävättäreni purjehti kisojen avajaisiin täyspitkässä kettuturkissaan. Kysyin, miten hän uskaltaa (ja kehtaa) pukeutua turkkiin? Pian hän joutui paikalla olleiden ulkomaalaisten pilkan kohteeksi. Ulkomaalaiset huutelivat hänelle turkisvastaisia lauseita. Muualla Euroopassa oltiin jo tuolloin paljon tietoisempia eläinten oikeuksista.

No, nyt saatan paasata, mutta paasaan kyllä asiasta. Turkistarhaus kuormittaa myös välillisesti ympäristöä valmistettaessa rehuja, kuljetettaessa turkkeja käsittelyä varten sekä käsiteltäessä turkiksia voimakkailla kemikaaleilla. Pohjavesialueilta tarhat ovat saaneet poistumiskäskyn jo vuosia sitten, mutta moniko on liikahtanutkaan. Ulosteista tulevat ammoniakkipäästöt edistävät kasvihuoneilmiötä ja rehevöittävät vesistöjä. Mitähän vielä? Syitä turkistarhauksen lopettamiseen on tuhansia.
Mutta pahin, mitä voi tehdä, on ryhtyä "kettutytöksi" ja mukamas vapauttaa eläimet luontoon. Eläin, joka on syntynyt tarhaan eikä ole oppinut saalistamaan elantoaan, menehtyy välittömästi luontoon päästessään. Se on yhtä avuton kuin koiranpentu. Jos siis aktivoidut suojelemaan eläimiä, älä toimi vastuuttomasti!

Sami Sykkö on minun mielestäni selityksen velkaa. Jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseensä, mutta Sami hyvä, sinun ehkä olisi pitänyt säästää turkistuotantoa suosiva mielipide Gloriaan, jonka lukijoissa tai mainostajissa saattaa olla enemmän turkismyönteisiä ihmisiä. Mene ja tiedä.

Oma Lumi-kissani rakastaa lunta, mutta on kerrallaan ulkona vain pari minuuttia. Jos rakastat eläimiä, suojelet niitä. Niin yksinkertaista se on.

Mikä yhdistää Pablo Picassoa ja minua?

Perjantaipäivän arvoitus: Mikä yhdistää Pablo Picassoa ja minua?
Vastaus: Meillä on sama etunimi, Paula. Taiteilijan koko nimi on Pablo Diego José Santiago Francisco de Paula Juan Nepomuceno Maria Crispín Chrispniano de los Remedios Cipriano de la Santisima Trinidad Ruiz Blasco y Picasso. En vanno, että kaikki meni oikein, mutta Paula siellä oli.
Kävin nimittäin (enkä yhtään jättänyt viime tippaan) eilen illalla Picasson näyttelyssä Ateneumissa.
Tyyliä on mennä joko avajaisiin tai lopettajaisiin.
Eniten minuun teki vaikutuksen teos MINOTAURE CARESSANT DU MUFLE LA MAIN D'UNE DORMEUSE, MINOTAUROS HYVÄILEE NUKKUVAN NAISEN KÄTTÄ TURVALLAAN. Teos valmistui vuonna 1934. Valitettavasti minulla ei ole kuvia tästä teoksesta, sillä näyttelyssä ei saanut kuvata. Netistä varmaan löytyy tämä mustavalkoinen piirros.

Lisään vielä, että kun olin nuori, minua kutsuttiin Pabloksi. Nimen "keksi" sisareni Vuokko. Kannoin ylpeänä Pablo-nimeä, ja syyn tiedätte.

Makaava Buddha * The lying Buddha

Palaan taas Vietnamin-matkaani, jonka parhaimpiin anteihin kuului vierailu Ta Cu -nimisellä vuorella. Sinne matkattiin päätä huimaavalla ja vatsanpohjaa kouristavalla gondolihissilä. Ei pelkästään maisemia katsomaan vaan näkemään Vietnamin suurin Buddha. Makaavan, vitivalkoisen Buddhan luo oli kavuttava vielä hissiltä 300 rappusta ylös vuoren huipulle. Se otti voimille 30 asteen kuumuudessa.

Temppeliaukiolla ja rappumatkan etapeilla oli muitakin pyhiä patsaita, joilla kaikilla varmasti oli jokin merkitys varsinaisen pääkohteen näkemisen ja kokemisen kannalta.
Makaava Buddha on peräti 30 metriä pitkä. Hyvin lempeä ja hymyilevä "Hän" oli ilmeeltään, varpaatkin esimerkillisen kauniit.

Buddhan vartalossa oli suuri hakaristi, jota on pidetty natsi-Saksan symbolina.
Buddhalaisille hakaristi symbolisoi kuitenkin Buddhan jalanjälkeä. Hakaristi tuo onnea ja se on merkki hyvästä elämästä, siis täysin päinvastainen symboli kuin pahaakin pahempaa symbolisoiva natsiristi.
Paikalliset viipyivät Buddhan äärellä pitkään nautiskellen eväitään. Vietnamilaisten on ainakin kerran elämässään nähtävä tämä uskomattoman suuri Buddha. Niin taisin tehdä minäkin, sillä tuskin koskaan enää kipuan Ta cu-vuorelle. Muistot elävät valokuvissa ja mielikuvissa. Ihailkaapa tekin.

    Gondolihissistä avautuivat huikeat maisemat Vietnamin maaseudulle.

     Temppeliaukiolta noustiin makaavan Buddhan luo vielä lähes 300 rappusta.

Paljain jaloin suitsukkeita sytyttämään.

Tällä aukiolla olen jo puolessa välissä matkaa. Jännitys tiivistyy: kohta näen Vietnamin suurimman Buddhan.

Siinä se on!

"Hänen" ilmeensä on lempeä ja hyväntahtoinen.

Kaunis varvasrivi.

Buddhalaisille hakaristi symbolisoi hyvää ja onnellista elämää.

Ihmettelin kauan, mitä pyhien paikkojen värikkäät viirit symbolisoivat. Nyt tiedän: viirit ovat rukousnauhoja. Uskomuksen mukaan viireissä olevat rukoukset kulkeutuvat tuulten olkapäällä ylempänä oleville jumalille. Onpa kauiisti ajateltu tuo tuulten olkapäällä... Tasanne, jossa viirit olivat, sijaitsi paljon alempana kuin Buddha. 

Lähetän kaikille onnellisen perjantain toivotuksen talvisen pakkastuulen olkapäällä! 

Vietnamissa on kaikkea ruuhkaksi asti

Kun täällä Suomessa pähkäilen, minne saisin hukattua ne ruukut, joita hankin viikonloppuna ruuhkaksi saakka, tuli mieleen Vietnamin ruuhkat. Siellä oli käsittämättömiä mopo-, hedelmä-, laiva- ja buddharuuhkia. Kaikkea oli liikaa, ihan samalla tavalla kuin minulla nyt kiinalaisia ruukkuja. Eihän niitä tarvitse heti kaikkea saada kerralla myytyä ja sijoitettua, mutta kun ei ole myyntinaiseksi syntynyt, vaan on vain tällainen elämäntaiteilija, noin suuren ruukkumäärän myyminen hieman askarruttaa. Mutta katsotaanpa nyt niitä Vietnamin ruuhkia.

Mehukasta lohikäärmehedelmää myydään tienvarsilla samaan tapaan kuin meillä kesällä mansikoita.

Buddha-patsaita, suitsukkeita ja muuta uskontoon liittyvää on tarjolla joka kadunkulmassa.

                      Kalastajaveneitä on joka lähtöön. Mutta mistä löytää omansa veneiden meressä?

   Uskaltaisiko sitä sukeltaa mukaan tähän  vuolaaseen saigonilaiseen mopovirtaan? Joissakin mopoissa matkusti koko perhe, jopa neljä ihmistä!

Saigonissa eli uudemmin Ho Chi Minh Cityssä ilma oli saasteesta sankka. Savusumu leijui patjana kaupungin yllä. Mieluummin sitä kärsii vaikka yhtä vaikeasti hengitettävää pakkasilmaa kuin vetää litroittain sisälleen pakokaasuja. Lupasin muuten noin vuosi sitten, etten saastuta enää tätä palloa lentämällä, vaan kaikki matkat, jotka täytyy suorittaa, teen jalan, pyörällä, raitiovaunulla, veneellä tai junalla. Mutta tässä sitä taas oltiin. Jotenkin tulee sellainen maailmanlopun meininki, ellei saa mitään tehdä. Koko ajan pitäisi miettiä, mitä syö ja miten liikkuu. Ja mitä enemmän miettii, sitä enemmän tulee listalle kiellettyjä tekemisiä. Täällä ollaan ja eletään vain kerran. Tehdään se luontoa säästävästi ja tulevia sukupolvia ajatellen, mutta silti mielekkäästi, oman elämän ja läheistemme parhaaksi.

Posliiniruukkuja * Porcelain pots

Tässä esimerkkejä uusista posliiniruukuistani, joita hankin viikonloppuna eräästä myyntinäyttelystä aikamoisen varaston. Sisustan koteja, joten moni niistä saa uuden kodin heti tuoreeltaan. Suuret, käsinmaalatut, uniikit posliiniruukut ovat sisustuksen uusin trendi maailmalla ja pian myös meillä.

Kouluasusta hääpukuun * All kinds of clothes in Vietnam

Minä en saanut rauhaa vietnamilaisilta tytöiltä, jotka halusivat välttämättä koskettaa minua ja hypistellä asuani.
Me and my fans in some market in Phan Thiet/Vietnam.


Hämmästyttää, kuinka paljon Vietnamissa näki erilaisia asuja lähes samalla silmänräpäyksellä. Nuoret naiset pukeutuivat länsimaalaisittain farkkuihin ja puseroihin, koulutytöillä oli fantastiset valkoiset Ao Dai -juhla-asua muistuttavat kaksiosaiset koulupuvut, vanhemmilla varakkailla naisilla oli värikkäitä housuasuja ja köyhillä torimyyjillä kauhtuneita, tummia housuasuja, joiden kanssa käytettiin ehdottomasti riisihattua. Hameeseen ei oikein pukeutunut kukaan.

Koulutyttöjen asut ovat sangen viehättäviä.

Hääpaikka dyynien "rannalla" on vaatimaton mutta eksoottinen kaislamaja.

The wedding place.

Ja ne hääasut! Niitä oli kaikissa sateenkaaren väreissä saatavilla. Tuntui siltä, että vietnamilaiset ovat yhtä höyrähtäneitä hääjuhlien järjestäjiä kuin me suomalaiset. Muodikkainta on järjestää häät hiekkadyyneillä. Ehkä siinä on hieman samaa taikaa kuin järjestää häät tunturissa. Hääpaikkana toimii vaatimaton kaisla- tai bambumaja keskellä ei mitään.

Hääasu vietnamilaiseen tyyliin. The Vietnamese style weddings dress.

´

Uskoisin, että hän on morsiustyttö. I believe she is the bridesmaide.

Ihania morsiuskimppuja hiekassa. Beautiful bridal bouquets on the sand.

The bride is waiting for the ceremony.

Helmiä, hedelmiä ja simpukankuoria

Helmiä, hedelmiä ja simpukankuoria myydään kaikkialla; rannoilla, toreilla ja katupuodeissa. Ihan sama, mistä ostat. Pääasia, että ostat, sillä hinnat ja tuotteen laatu ovat ihan samat joka paikassa. Hyvä neuvo onkin, että jos Vietnamin-matkallasi miellyt johonkin tuotteeseen, esimerkiksi helmiin, jotka ovat turistin ostopakkolistan ykkössijalla, osta helmet heti, sillä seuraavassa ostospaikassa törmäät vain samanlaisiin helmiin. Hintapyyntö voi olla aluksi 400 000 dongia, mutta jo parin minuutin vatkaamisen jälkeen hinta putoaa yli puolella ja maksat mustista, aidoista (viljellyistä) helmistä/helminauhasta vain 180 000 dongia eli 6,86 euroa. Yhtä hyvin lähtöhinta voi olla neljä, kuusi tai kahdeksan dollaria, josta voi mielihyvin tinkiä.
Voit myös itse seikkailla valkoisilla hiekkarannoilla helmenkalastajan roolissa. Missään muualla maailmassa jalkoihisi eivät aallot tuo yhtä kauniita ja yhtä paljon helmiäistä sisältäviä simpukankuoria. Kirkkaankeltaiset ja liilat simpukankuoret ovat unohtumaton näky. Keräsin epätavallisen kauniita simpukoita matkatuliaisiksi noin pari kiloa.
Helmentapaisia möykkyröitä joissakin kuorissa oli, rapsuttaessa tuskin kuitenkaan löytyy muuta kuin kivettynyttä mutaa...

Helmiä myydään joka puodissa.

Tuulikelloja simpukankuorista.

Mielihedelmääni, rambutania, ostin rantamummolta joka päivä. Hedelmäliha muistuttaa maualtaan mansikan, ananaksen ja kiivin sekoitusta.

Kalasatamasta keräämiäni simpukankuoria kuivumassa huuhtelun jälkeen patiolla. Keräsin simpukoiden sekaan resortin puutarhasta maahan pudonneita temppelikukan tuoksuvia kukkia. Vietnamissa saa kynsienhoidon kolmella eurolla. Tässä esittelen juuri hoidettuja varpaankynsiäni.

Hengissä! I'm back!

Vietnam antoi ja otti. Kahden viikon yhtäjaksoinen kuumuus, päivällä 32 lämpöastetta varjossa ja yöllä jääkaapissa bungalowissa, kun ilman ilmastointia ei voinut ajatellakaan nukkumista, väsyttää vieläkin nyt kun paluusta on kulunut vai pari päivää.
Vaaleaihoiselle suomalaiselle kuumassa auringossa oleskeleminen ilman vesipulloa saattaa koitua kohtalokkaaksi. Siksi kaikki liikkuminen ulkona nähtävyyksien parissa piti ajoittaa varhaiseen aamuun ja laskea tarkkaan, etteivät retket kestäneet yli kolmea tuntia.
Retkien jälkeen mukavinta oli päivystää rantatöyräällä ison kaislavarjon alla piilossa auringolta ja seurata lennokasta rantaelämää. Suurin ihmetyksen ja ihailun aihe oli kitesurfing. Yhdellä silmäyksellä saattoi nähdä sata surffaajaa värikkäine varjoineen. Phan Thiet on kitesurffauksen mekka Vietnamissa ja paikkaan hakeutuu lajin harrastajia ympäri mailmaa. 15 km pitkä valkoinen hiekkaranta antoisine aaltoineen luo ihanteelliset olosuhteet kitesurffauksen harrastajille.
Puran vähitellen Vietnamin-matkaani ja ensimmäisenä esittelen oman hotellimme Mui Ne -nimisessä kylässä, joka sijaitsee Phan Thiet -kaupungin lähellä . 200000 asukkaan Phan Thiet puolestaan sijaitsee yli viiden tunnin bussimatkan päästä Saigonista, Ho Chi Minh Citystä.

Tulihan sille matkalle pituutta, kun ensin lennettiin 7,5 tuntia välilaskupaikkaan, Intian Ahmedabadiin, sieltä lähes viisi tuntia Saigoniin ja siitä vielä se viiden tunnin bussimatka Mui Ne -kylään. Kirjaimellisesti nukuin seisaaltani lopulta kun pääsimme perille, niin puhki olin. Hotellimme Terracotta Resortin vastaanottoaula oli suuri avonainen tila, bambumaja, jonka katossa hyrräsivät suuret tuulettimet tuoden híeman helpotusta seisovaan ja nihkeään yöilmaan. Hotellin avoin vastaanottoaula kertoi heti alkuunsa jo aika paljon siitä, miten kuumassa maassa ollaan.
Tuttuahan tuo kuumuus oli, sillä ensimmäisen kerran kävin Vietnamissa jo kymmenen vuotta sitten. Mutta nyt ensimmäisiin kuviin, olkaa hyvä!

Oman resortimme rantavarjot.

Ensimmäinen näky: auringonnousu aamukuuden jälkeen. Kalastajat ovat toimissaan. Ei liene vaikeaa arvata, mitä syön tänään.Hinasin itsesi joka aamu omaan/omittuun rantatuoliin ihailemaan uskomattoman kaunista auringonnousua.Rantaelämän ihanuutta.Asuimme oikealla näkyvässä kaislamajassa ihan rantatöyräällä. Järjestelimme pusikoissa olleita keramiikkaruukkuja hieman uuteen uskoon majamme edustalle.Laskuveden aikaan rannalla pystyi kävelemään kauas meren lähelle. Iltapäivällä aallot jo pärskivät varpaisiin maatessani aurinkovuoteella.Kitesurffaaja hyppää.